Kärsin ahdistushäiriöstä ja masennuksesta. En tiedä, kumpi aiheuttaa kumpaa, mutta epäilen vahvasti että ahdistus aiheuttaa masennusta. Olen halunnut saada tähän lääkityksen jotta aktiivisuuteni nousisi edes normaalille tasolle ja ettei julkisilla paikoilla ahdistaisi niin älyttömän paljon kuin nykytilanteessa. Vanhempani vihdoinkin suostuvat harkitsemaan lääkkeitä koska minulla on "yo juhlat tulossa ja kaikkea." Saan siis lääkkeet, koska vanhempani viimein armollisesti suostuvat myöntämään, että en ole "edustuskunnossa"! To laugh or to cry. Mutta vanhempieni "mitä sit vaik oot 19 me päätetään sun elämäst" asenteesta huolimatta, olen iloinen. Koska lääkitys voi auttaa, ja minusta voi ehkä taas tulla se ihminen, joka teki asioita ja kävi paikoissa, eikä pelännyt liikaa vaikka olisi tappouhkauksia saanut. Teininä ja nuorempana olin siis tällainen kamalan rohkea ihminen, vaikka minua kiusattiin koulussa paljon. Yhdeksännen luokan jälkeen se rohkea ihminen alkoi kuitenkin katoamaa, ja nyt jäljellä on lähinnä pelkoja.

Kun mietin, millainen voisin olla ilman ahdistushäiriötä ja masennusta, heräsin siihen kuinka suuri ero olisi. Teininä olin koulukiusaamisesta huolimatta aika rohkea ja puhelias. (mistä minua haukuttiinkin. Siinä missä pojat saivat riehua, tyttöjen piti aina vain istua hiljaa.) Ylä-aste oli kamalaa, minulla ei ollut ihmisarvoa siinä koulussa. Piilottelin usein koulun takana. Siellä minut sentään jätettiin rauhaan, toisin kuin ala-asteella. Koulukiusaaminen ei ollut ainut asia joka teki tästä ajasta vaikeaa, vaan tietenkin myös "kapinateini-ikä." Vaikka kaikki oli perseestä, jotenkin silti jaksoin. Psykosomaattisia oireitakaan ei tainnut olla, en ainakaan muista. Teininä sain asioita aikaan, kirjoitin hulluna enkä erityisemmin pelännyt ihmisiä toisin kuin nyt. Kiusaamisen vaikutukset ovat tulleet esiin jälkikäteen, onneksi ei ennen koska silloin piti vain selviytyä.

Nykyinen minäni ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa ja julkisissa paikoissa. Psykosomaattisen eli psyykkisistä syistä johtuviin oireisiin kuuluu mm: pahoinvoinnin tunne ja alttius pyörtymiseen.(-pyörtyminen on suhteellisen uutta ja pahin oire.) Minulla on ahdistushäiriö + pakko-oirehäiriö ja siitä aiheutuva keskivaikea masennus. Elämäni ei ole sitä, mitä se voisi olla sen vuoksi että yhdeksän vuoden koulukiusaaminen pilkkoi minut pala palalta. Kiitos kiusaajille, terveisii ootte blogis. Ja varmasti aivan yhtä kypsymättömiä  tyhjäpäitä kuin silloin. Ehkä toisaalta on vain hyvä, että minua kiusattiin, sen vuoksi tunnen aina empatiaa muita ihmisiä kohtaan, ymmärrän ja pystyn täydellisesti samaistumaan muiden ihmisten tilanteisiin. (tai no, kiusaajieni kohdalla nämä eivät päde. Sorry, you don't coun't. ;)

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että olen päässyt niinkin pitkälle että pystyn: 1) tunnustamaan pakko-oire häriöni 2) puhumaan koulukiusaamis- jutuista 3) vääntämään outoa mustaa huumoria ko. asioista, en aina tosin. Kuitenkaan en pääse eroon ahdistuksesta ilman lääkitystä. Terapia ei toimi minulla, ja epäilen vahvasti toimiiko se kellään ihmisellä, jonka ajatuksia ei ole kovin helppoa manipuloida. Ehkä olen nyt kamala, mutta sitä terapia minusta hirveän usein on: manipulointia. Minulle psykologien vastaanotot ovat tehneet enemmän pahaa kuin hyvää, varsinkin kun psykologin tai psykiatrin omat näkemykset ovat olleet kamalan mustavalkoisia. (-Ja se uskomaton välinpitämättömyys. Kuinka joku menee auttamisen alalle, jos ei todellakaan pysty edes teeskentelemään että välittää, saati että oikeasti kuuntelisi?) Mutta en kokonaan kiellä etteikö terapiasta olisi apua. Joissakin tapauksissa siitä on paljon apua, joissakin ei. Pidän kenen tahansa ei-psykologin/psykiatrin kanssa käytävää myötätuntoista keskustelua aivan yhtä hyödyllisenä kuin "ammattiauttajien" kanssa puhumista. (tutkimuksetkin tämän osoittaneet.) Tätä näkemystä varmasti vastustavat monet, koska he haluavat tehdä mielen sairauksista ja häiriöistä jonkinlaisia mörköjä, jotka voi tappaa vain mystisesti terapia-istunnoissa. Ihan hyvä mielipide tämäkin tietyssä mielessä(joskus pelkkä puhuminen voi tosiaan auttaa), mutta henk. koht. en pidä siitä, että mielisairauksista yritetään tehdä jotakin muuta kuin sairauksia. Se ei ole hyväksi autettavalle eikä loppupeleissä auttajillekaan.

Huomenna TV:stä tulee Villi Joki jossa näyttelee mm. David Strathairn. Näin ky. leffan joskus 9-10-vuotiaana, ei mitenkään ihmeellinen, mutta tykkäsin Strathairnista. Katson tämän leffan uudestaan nyt. Hauskaa että näitä Strathairn leffoja alkaa tulemaan TV:stä sattumoisin juuri silloin kun minä häntä fanitan. Elämä on joskus kivaa. :) Mutta tämä pakkomielle on silti aika… eeh, no pakkomiellettä. Olen yrittänyt etsiä kuvia joissa Strathairn on kamalan näköinen jotta en enää pitäisi hänestä. Löysinkin kuvia joissa hän on vähemmän hottis, mutta ne ovat niitä joissa on hän nuorempana kera tyhmien viiksien tai partojen. (mikä siinä on että kauniit miehet peittävät naamansa parroilla?)
Erm, vähän hävettää kun käytän täällä sellaisia sanoja kuin "hottis/kuuminta hottia", vaikka inhoan niitä. Hauskaa, mutta kuka korvaa vahingot jollekin onnettomalle joka erehtyy lukemaan? Sitä paitsi kunnioitettavasta Strathairnista ei saisi sanoa että hän on "kuuminta hottia." x) Menenpä häpeämään häiriintyneisyyttäni hämärään nurkkaan.

Päivän biisi/video:

Tori Amos: Butterfly ...Tori silloin joskus ihan alku-aikoina! <3 Niin söpö ja kaunis ja kaikkea. Kaikkia hänen live-esiintymisiään katsoessa rupeaa itkettämään. Täytyy toisessa entryssä puhua siitä mitä Tori Amos merkitsee minulle, muuten tästä tulee liian pitkä. :)