Tein pitkän entryn ja Vuodatus hävitti sen.

Tämä on tapahtunut nyt kolme kertaa.

Minulle taisi riittää tänne kirjoittelu, kun ei tästä muutenkaan mihinkään ole.

Selailin Nyt-lehteä ja sain aikaiseksi lukea jutun Toolista. Olen bändistä vain kuullut, heidän musiikistaan en niinkään.(tai pari biisiä heiltä on, mutta autuaasti unhoitetut ne.Toista bändiä jossa Maynard on ollut, Perfect Circleä, omistan levyllisen mutta se ei oikein iske, liian pintaa.) Nyt kiinnostuin heistä, koska keulakuva Maynard James Keenanin mielipiteet olivat jotenkin niin ihku-daa. (anteeksi ihkuttelu.) Ensinnäkin: hän tyksää Björkistä. Toiseksi: tyksää Ilmestyskirja.Nytistä, jota Perdita rakastaa. Sitten, kun: hän vaikuttaa aika syvälliseltä ihmiseltä.(aika being an understatement) Ja hänellä on hyvä asenne; että haistakkee paskat jos ette ymmärrä veden päälle. (ei siis sen pahan, mitä tulee raanasta.) Eli että ei yritetä miellyttää massoja aka tyhjäpäitä vaan tehdä taidetta, mikä ei jostain perkeleen käsittämättömästä syystä enää ole tässä maailmassa itsestäänselvää. Menin nyt uteliaisuudesta etsimään musiikkia ja kuvia Maynardista, ja löysin yllä olevan. Siis laulanut biisin(My Place showssa, konsertista saadut tulot menivät RAINNille) Tori Amoksen kanssa!!!! Tori Amos tunnetaan myös ainoana jumalana jonka Perdita tunnustaa.(vaikkakin Torin viimeisin levy oli pettymys. Virheitä sattuu kun yrittää miellyttää liikaa massoja, mutta sen annan anteeksi.) Torin hyvä ystävä Maynard on täten tupla ok eli hyvis hyvä tyyppi. Toivottavasti joku satunnainen lukijakin ymmärtää hyvän päälle. :)

Mieli oli mudassa hetki sitten sen vuoksi, että tietokone pitää välillä aivan outoa riipivää ääntä jota en ole ennen koskaan kuullut sen mällyttävän. Laitoin nettiin ja emailiin muutaman tärkeän tiedoston, mutta sitten luovutin koska niitä Elämä riipuu tästä tiedostoja on aivan, aivan liikaa. Lähinnä musiikkeja ja kuvia. Omia kirjuuttaamus-huono-yritys tiedostojani "pelastin" vain pari.
Miksikö panikoudun jostain yhdestä tiny little äänestä? Siksi että kone on mennyt riekaleeksi jo kolme kertaa. Kahdella kerralla tiedostot lensivät tyhjyyteen. Jotenkin mie en enää viitsisi kokea sitä. Varsinkaan kun nyt on hemmetin paljon niitä tiedostoja joilla on oikeasti väliä. Eräs nettikaverini ottaa kuulemma lähes joka päivä varmuuskopiot tiedostoista. How's that possible? Pitäisikö minunkin? Ensinnäkin pitäisi varmaan poistaa joitain tiedostoja, tällä koneella on liikaa niitä. Aloitan pikkusiskon tiedostojen poistelusta. Hänen kansioihinsa on hautautunut n. miljoona valokuvaa hänen omasta pärstästään. Kai muutama liikenee lähteväksi. (miten niin ilkeää ja väärin? Voi, ei sentään, sehän on vain: järjestelmävalvojan oikeus. Muhaha.)

Päivän biisi:
Tool: No Quarter

Tällä hetkellä ärsyttää se, että makasiinit paloivat. Ärsyttää siksi, että ne palossa tuleen levinneet savut ovat hyper myrkyllisiä. Ja ihmiset vain lehtien mukaan seisoivat siellä pitkiä aikoja katselemassa liekkejä. Miksi?! Onhan se "seuraamisen arvoinen tapahtuma", mutta pahaksi keuhkoille. Palon sytyttänyt ei tainnut ajatella sitä, tai sitten ei yksinkertaisesti välitä ihmisten keuhkoista. Onneksi en itse ollut keskustassa tapahtuneen aikaan, keuhkoni käyttäytyvät ilman myrkkyjäkin kummallisesti.

 

Allergia on kamalaa kidusta. Vihaan kesää yli kaiken. Huolimatta siitä, että olen syntynyt kesällä.(sepä selittääkin miksi elämäni on ollut niin vaikeaa tähän yhdeksääntoista vuoteen asti.) Kesässä pahinta minulle ovat liika aurinko(palan helposti), ötökät, koivu ja leppä siitepölyt, joista molemmat ovat kuulemma tänä vuonna erityisen pahat. Silti olen juossut ulkona, koska on ollut pakko. Nyt yritän pysytellä tulevat viikot sisällä, en lähde minnekään ellei ole ihan pakko. Paitsi että tekisi vieläkin mieli mennä katsomaan Capote. Ehkä jossain vaiheessa kituutan sinne. Mitään muita näkemisen arvoisia juttuja joita en olisi nähnyt ei sitten taidakaan mennä. Outoa kuinka yhdessä vaiheessa on hitosti hyviä leffoja, ja sitten yhtäkkiä kun olisi aikaa juosta leffassa –ei mitään. Voisin tietysti mennä katsomaan uusiksi vaikka The New Worldin. Sitten olenkin nähnyt kaikki tämän/viime vuoden lempparini kaksi kertaa. Ja varmaan täytyy mennä katsomaan myös Good Night, And Good Luck uusiksi. Syystä David Strathairn, en ole vieläkään "päässyt hänestä yli." Enkä edes halua päästä, mikään/kukaan muu ei inspiroi minua yhtä paljon.

…miksi aina rupean hölisemään leffoista, ym, kun pitäisi puhua jostain tietystä aiheesta ja vain siitä? Toisaalta en jaksa puhua enää kesästä. Haluan unohtaa koko kamalan vuodenajan.

Olen vähän apaattinen. Ei oikein edes huvita kirjoittaa mutta silti kirjoitan.

Edellinen merkintäni vaivaa minua. Ehkä minun ei pitäisi puhua naurettavasta henk.koht elämästäni yhtään mitään. Nyt jo olen vainoharhainen ja mietin että tajuaakohan se ja se että olen se ihminen. Toisaalta, mitä sitten jos tajuaa? En minä sentään täällä mitään hyper-häpeällistä itsestäni ole paljastanut… vielä. Tulevaisuudessa luvassa hirmuisia paljastuksia. Ikään kuin tylsässä elämässäni olisi niitä. Elämässäni on se vika, että siinä ei tapahdu juuri mitään hyviä asioita. Puolet ajasta vietän haaveilemalla todellisuuksista, joita ei ole olemassa. Normal? Ei niin että välittäisin normaalista, en ole hyvä sietämään tavallisuutta aka tylsyyttä.

 

Jossain hirmuisen sivistyneessä blogissa sanottiin että voivoi kun ihmiset eivät kirjoita blogeihinsa mitään sellaista joka voisi muitakin kiinnostaa. Tämä blogi on niin sitä. Mutta taidan silti jatkaa ja kirjoittaa tänne ihan mitä huvittaa, koska olen niin ikävä ihi-minen.

Kamalaa että tämän tekstin perusteella taidan vaikuttaa ilkeältä tai vähintäänkin aina-negatiiviselta, vaikka en nyt niin paljon kuitenkaan ole. Katson vain liikaa House-sarjaa, siinä kaikki. Sarjassa häärii siis "hyvä ihmistuntija, melko kamala ihminen" Gregory House.

 

Päivän biisi/video:

Tori Amos: Sparks

Kärsin ahdistushäiriöstä ja masennuksesta. En tiedä, kumpi aiheuttaa kumpaa, mutta epäilen vahvasti että ahdistus aiheuttaa masennusta. Olen halunnut saada tähän lääkityksen jotta aktiivisuuteni nousisi edes normaalille tasolle ja ettei julkisilla paikoilla ahdistaisi niin älyttömän paljon kuin nykytilanteessa. Vanhempani vihdoinkin suostuvat harkitsemaan lääkkeitä koska minulla on "yo juhlat tulossa ja kaikkea." Saan siis lääkkeet, koska vanhempani viimein armollisesti suostuvat myöntämään, että en ole "edustuskunnossa"! To laugh or to cry. Mutta vanhempieni "mitä sit vaik oot 19 me päätetään sun elämäst" asenteesta huolimatta, olen iloinen. Koska lääkitys voi auttaa, ja minusta voi ehkä taas tulla se ihminen, joka teki asioita ja kävi paikoissa, eikä pelännyt liikaa vaikka olisi tappouhkauksia saanut. Teininä ja nuorempana olin siis tällainen kamalan rohkea ihminen, vaikka minua kiusattiin koulussa paljon. Yhdeksännen luokan jälkeen se rohkea ihminen alkoi kuitenkin katoamaa, ja nyt jäljellä on lähinnä pelkoja.

 

Kun mietin, millainen voisin olla ilman ahdistushäiriötä ja masennusta, heräsin siihen kuinka suuri ero olisi. Teininä olin koulukiusaamisesta huolimatta aika rohkea ja puhelias. (mistä minua haukuttiinkin. Siinä missä pojat saivat riehua, tyttöjen piti aina vain istua hiljaa.) Ylä-aste oli kamalaa, minulla ei ollut ihmisarvoa siinä koulussa. Piilottelin usein koulun takana. Siellä minut sentään jätettiin rauhaan, toisin kuin ala-asteella. Koulukiusaaminen ei ollut ainut asia joka teki tästä ajasta vaikeaa, vaan tietenkin myös "kapinateini-ikä." Vaikka kaikki oli perseestä, jotenkin silti jaksoin. Psykosomaattisia oireitakaan ei tainnut olla, en ainakaan muista. Teininä sain asioita aikaan, kirjoitin hulluna enkä erityisemmin pelännyt ihmisiä toisin kuin nyt. Kiusaamisen vaikutukset ovat tulleet esiin jälkikäteen, onneksi ei ennen koska silloin piti vain selviytyä.

Nykyinen minäni ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa ja julkisissa paikoissa. Psykosomaattisen eli psyykkisistä syistä johtuviin oireisiin kuuluu mm: pahoinvoinnin tunne ja alttius pyörtymiseen.(-pyörtyminen on suhteellisen uutta ja pahin oire.) Minulla on ahdistushäiriö + pakko-oirehäiriö ja siitä aiheutuva keskivaikea masennus. Elämäni ei ole sitä, mitä se voisi olla sen vuoksi että yhdeksän vuoden koulukiusaaminen pilkkoi minut pala palalta. Kiitos kiusaajille, terveisii ootte blogis. Ja varmasti aivan yhtä kypsymättömiä  tyhjäpäitä kuin silloin. Ehkä toisaalta on vain hyvä, että minua kiusattiin, sen vuoksi tunnen aina empatiaa muita ihmisiä kohtaan, ymmärrän ja pystyn täydellisesti samaistumaan muiden ihmisten tilanteisiin. (tai no, kiusaajieni kohdalla nämä eivät päde. Sorry, you don't coun't. ;)

 

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että olen päässyt niinkin pitkälle että pystyn: 1) tunnustamaan pakko-oire häriöni 2) puhumaan koulukiusaamis- jutuista 3) vääntämään outoa mustaa huumoria ko. asioista, en aina tosin. Kuitenkaan en pääse eroon ahdistuksesta ilman lääkitystä. Terapia ei toimi minulla, ja epäilen vahvasti toimiiko se kellään ihmisellä, jonka ajatuksia ei ole kovin helppoa manipuloida. Ehkä olen nyt kamala, mutta sitä terapia minusta hirveän usein on: manipulointia. Minulle psykologien vastaanotot ovat tehneet enemmän pahaa kuin hyvää, varsinkin kun psykologin tai psykiatrin omat näkemykset ovat olleet kamalan mustavalkoisia. (-Ja se uskomaton välinpitämättömyys. Kuinka joku menee auttamisen alalle, jos ei todellakaan pysty edes teeskentelemään että välittää, saati että oikeasti kuuntelisi?) Mutta en kokonaan kiellä etteikö terapiasta olisi apua. Joissakin tapauksissa siitä on paljon apua, joissakin ei. Pidän kenen tahansa ei-psykologin/psykiatrin kanssa käytävää myötätuntoista keskustelua aivan yhtä hyödyllisenä kuin "ammattiauttajien" kanssa puhumista. (tutkimuksetkin tämän osoittaneet.) Tätä näkemystä varmasti vastustavat monet, koska he haluavat tehdä mielen sairauksista ja häiriöistä jonkinlaisia mörköjä, jotka voi tappaa vain mystisesti terapia-istunnoissa. Ihan hyvä mielipide tämäkin tietyssä mielessä(joskus pelkkä puhuminen voi tosiaan auttaa), mutta henk. koht. en pidä siitä, että mielisairauksista yritetään tehdä jotakin muuta kuin sairauksia. Se ei ole hyväksi autettavalle eikä loppupeleissä auttajillekaan.

Huomenna TV:stä tulee Villi Joki jossa näyttelee mm. David Strathairn. Näin ky. leffan joskus 9-10-vuotiaana, ei mitenkään ihmeellinen, mutta tykkäsin Strathairnista. Katson tämän leffan uudestaan nyt. Hauskaa että näitä Strathairn leffoja alkaa tulemaan TV:stä sattumoisin juuri silloin kun minä häntä fanitan. Elämä on joskus kivaa. :) Mutta tämä pakkomielle on silti aika… eeh, no pakkomiellettä. Olen yrittänyt etsiä kuvia joissa Strathairn on kamalan näköinen jotta en enää pitäisi hänestä. Löysinkin kuvia joissa hän on vähemmän hottis, mutta ne ovat niitä joissa on hän nuorempana kera tyhmien viiksien tai partojen. (mikä siinä on että kauniit miehet peittävät naamansa parroilla?)
Erm, vähän hävettää kun käytän täällä sellaisia sanoja kuin "hottis/kuuminta hottia", vaikka inhoan niitä. Hauskaa, mutta kuka korvaa vahingot jollekin onnettomalle joka erehtyy lukemaan? Sitä paitsi kunnioitettavasta Strathairnista ei saisi sanoa että hän on "kuuminta hottia." x) Menenpä häpeämään häiriintyneisyyttäni hämärään nurkkaan.

Päivän biisi/video:

Tori Amos: Butterfly ...Tori silloin joskus ihan alku-aikoina! <3 Niin söpö ja kaunis ja kaikkea. Kaikkia hänen live-esiintymisiään katsoessa rupeaa itkettämään. Täytyy toisessa entryssä puhua siitä mitä Tori Amos merkitsee minulle, muuten tästä tulee liian pitkä. :)

Taas valveilla liian myöhään, vaikka viimeyönä sain nukutuksi vain viisi tuntia. Normisti tarvitsen seitsemän tuntia unta, vähintään. Yleensä nukun kymmenen tuntia tai pidempään ellei joku herätä. Johtuu varmaan masennuksesta tämä outo väsymyksen määrä, ja samalla kuitenkin kyvyttömyys nukahtaa uudelleen jos herään kesken unien. Nukkuminen ei ole hirveän miellyttävää kylläkään, aina typeriä painajaisia ja ne hyvätkin unet tuntuvat jälkikäteen kurjilta. Miksei voinut olla totta.

 

Tänään oli kummallinen päivä, kuuntelin äsken Led Zeppeliniä huoneessani. Istuin vain siellä kauan, yritin piirtää ja kirjoittaa. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Pysähdyin välissä katsomaan tavaroitani, kaivelin piironkilaatikoita ja ihmettelin mitä kaikkea sieltä löytyi. Tietyt kirjoitukset ja esineet tuntuivat oudon vierailta. Täytyy jossain vaiheessa tehdä suuri laatikkojen tyhjennys ja katsoa mitä kaikkea sieltä löytyykään.Viime vuonna löytyi kolme isoa jätesäkillistä roskaa. :D

 

Katsoin Blue Car leffan. Luulin, että se kertoisi ensi-sijaisesti tytöstä joka osallistuisi runokilpailuun ja löytäisi itsensä. Jotenkin kuvittelin, että se runokilpailu olisi ollut erittäin tärkeässä roolissa, tai edes itsen löytäminen, mutta loppujen lopuksi eipä ollutkaan. Päärooliin nousikin tytön vaikeat elämänkokemukset sekä hänen "suhteensa" David Strathairnin esittämään Austeriin. (-eikö nimi muuten muka viittaa kirjailija Paul Austeriin mitenkään? Hem..) Ihme kyllä, en osannut aavistaa tulevaa ja nyt tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi kun ajatus ala-ikäisen tytön ja Strathairnin Austerin suhteesta ei heti inhottanutkaan minua. Mutta ei kai se ihme ole, kun itse alaikäisenä usein ihastuin opettajiin.(johtui varmaan siitä että oppilaat lähinnä kiusasivat. Koin muut itseni ikäiset yleensä pelkästään uhaksi, eikä se ole vieläkään kokonaan loppunut. Minulla on jotain teini-fobiaa, eeh.)
...nyt seuraa spoilausta, watch out:

     Strathairnin hahmo oli aluksi aivan ihana, tuki oppilaansa(tytön) runonkirjoitusprosessia ja kaikkea, antoi oikeasti hyviä neuvoja. (no ainakin minun mielestäni. esim. että tytön aka Megin piti itse tajuta oli hänen runoutensa huonoa vai ei, opelta ei tullutkaan suoraa vastausta.) Sitten loppupuolella Auster kuitenkin paljastui teennäiseksi, erittäin manipuloivaksi mieheksi-joka-halusi-vain-saada-nätin-tytön-sänkyyn, kun taas tyttö taas (ilmeisesti?) olikin vain kaivannut isähahmoa ja siksi ihastunut Austeriin.(-ööh, logiikka? Miksi ne aina jauhaa tätä isä-juttua, ei se ole uskottavaa. Toinen motiivikin tosin oli Austerin valehteleminen.)

Runoilu jäi harmittavan taka-alalle, mutta toisaalta sitoi teeman yhteen purkamiskeinona. Se oli asia, jolla tyttö pystyi käsittelemään vaikeita kokemuksiaan.

Kaikenkaikkiaan keskinkertainen B-luokan elokuva, kuten odotin, mutta silti hirveän ajatuksia herättävä. Oli mielenkiintoista varsinkin "katsoa taaksepäin" ja tajua että ahaa, näinpä Auster manipuloi, en arvannutkaan vaikka se on ilmiselvää. Kiinnostava oli myöskin äiti-tytär suhde. Meg käytti äitinsä vaatteita -aikuistumis symboli.(kuten se, että Meg joutui huolehtimaan siskostaan ja käynään töissä, paljon aikuisvastuuta mutta ei kuitenkaan vapautta.)
 Tärkeintä leffassa oli tietenkin David Strathairn niin hyvännäköisenä. :) Hänellä oli usein se katse. Sellainen, jota ei oikein pysty selittämään. Mahdottoman syvää loistoa silmissä. Mistä ikinä löytyisi samanlainen upea mies? Upeita miehiä löytyy tietenkin, mutta ei toista David Strathairnia. Ihan hölmöähän tämä ihastuminen on, mutta en voi mitään. Nytkin tuntuu hirveän haikealta.

 

Well, you can always go deeper kuten Auster sanoi. x) Tekee mieli kirjoitella runoja, vaikka en osaa. Yritystä on ollut. Toisaalta eihän ikinä voi yrittää liikaa, ja epäonnistumisen pelon takia yrittämättä jättäminen ei käy.

 

Päivän biisi:

Scarling: Can't (Halloween Valentine)