Tänään oli erilainen päivä. Tänään Perditalle ei temppuillut Vuodatus, vaan Skanneri. Perdita iloitsee, tai jotain. Päivä on poikkeava myös siksi, että Perdita kerrankin voi istua koneen ääressä ja ihmetellä että mitäs nyt tekisi. Jostain syystä Perdita ei enää saa iloa monista sellaisista asioista, jotka ennen kiinnostivat häntä. Jostakin syystä ainut netti-tekeminen, joka Perditaa nykysin liikuttaa, jota hän tarvitsee, on David Strathairnin kuvien katselu ja hänen haastattelujensa lukeminen.
Perditan obsession alkujuuret ovat herkässä nuoressa iässä(9-11v). Tosin silloin Perditalla ei vielä ollut nettiä, kiitos Merlinin, joten fanitus ei päässyt kehittymään minnekään. Sitten kuitenkin tulivat satunnaiset kohtaamiset Strathairnin leffojan kanssa. Aikaa kului, tuli puolittainen-unohdus. Sitten tulikin Good Night, And Good Luck, ja Perdita oli koukussa, pyristeli siinä kuin pieni kalan rääpäle kunnes Suuri Obsessia imaisi hänet kitaansa.

...erm, että sellasta se sekoilee. Se tyyppi, joka on minä, mutta tuplasti pahempi. Hullu harmittava haaveilija, haihattelija. Ahdistaa kamalasti tämä liiallinen ihastuminen. Toisaalta se inspiroi kirjoittamista, toisaalta vie hirveästi voimavarjoja kun mikään muu kuin tämä yksi henkilö ei jaksa kiinnostaa tarpeeksi omassa elämässä. Kun pahan obsession rinnalle laitetaan vielä  itse-inho ja keski-masennus niin ei hirveän hyvin mene. Kuitenkaan ei tunnu hirveän pahalta, stressaa ja ahdistaa vain. Mutta ei sillä tavalla, että eläminen oikeasti vaikeutuisi. Ehkä en jaksa siivota huonettani taas kuukausiin enkä välittää ulkonäöstäni, paitsi stressata siitä kuinka hirveä se on, mutta ei pahempaa. Suurin stressin aihe on YO-juhlien suunnittelu, se ajatus että ne tulevat olemaan minun ainot juhlani jotenka niiden on pakko onnistua.(pessimisti minussa aavistaa pahaa... pitäisi vaan ajatella positiivisesti, auttaisiko se?) Minusta tuntuu, että kaikki olisi paljon helpompaa jos hyväksyisin sen, että minun ei tarvitse onnistua missään. Jos ei olisi mitään paineita, ei ehkä olisi niin paljon ahdistusta ja stressiä. Ehkä joo. Toisaalta, jos en odottaisi itseltäni mitään, enkä vaatisi mitään, niin enkö sitten olisi luovuttanut ja vihaisin itseäni vielä enemmän? Problematica.

Suurin ongelmani on, että välillä pysähdyn ajattelemaan ja silloin ajattelen ihan liikaa. Harmi etten voi olla sellainen tyhjä, puhuva pää jona monet minua varmasti pitävät. Miksi sen pitää haluta asioita, hae keppi. Sää oot aina niin negatiivinen, miks sää et voi olla ilone? Siks kun minä tarvitsen ne lääkkeet. Mitään mömmöi sää et saa. ...Vanhempieni mielestä se ei ole masennus, joka on iskenyt minuun tähän no ihan sama-asenteen, se on vaan sitä kun minä olen aina niin negatiivinen. Olen siis negatiivinen muuten vaan, koska olen kamala kusipää, vaikea ihminen joka ei ihan vain uppiniskaisuudesta halua ajatella positiivisesti. (-ikäänkuin haluaisin ajatella negatiivisesti, ihan vaan koska mähaluun. Ja ajattelenko edes kuin pessimisti, vai olenko liian realistinen?)

Kamalan seonnut sekä sekava selostus tämä, huomenna häpeän tätäkin. Tai en mie tiedä, pitäähän nyt joskus saada purkaa älyttömiäkin asioita. Ja onko asioissa paljonkaan älytöntä, vai tuntuuko hulluus vain esitystavassani. Tyhmä lukihärö tyttö, kauheen altis vaikutteille ja silleen. Voiko olla liian sarkastinen? George Clooney saattaa tietää, hänellä on aivan samalaista huumoria kuin minulla, paitsi parempaa.

Muokkaus: Minä perun sen, että tänään oli erityinen päivä, koska vuodatus vittuilikin. No tulihan se sieltä. Hum, no ei tämä päivä ole mitenkään huono ollut, päinvastoin olin kaverilla ja siellä oli hauskaa. Valitettavasti ajatuksissa on se toinen kaveri, joka saattaa olla vihainen minulle. Ja ne hemmetin YO:t.

Päivän biisi:
Johnny Cash: Hurt
...en suosittele herkästi itkeville.