Tänään
oli erilainen päivä. Tänään Perditalle ei temppuillut Vuodatus, vaan
Skanneri. Perdita iloitsee, tai jotain. Päivä on poikkeava myös siksi,
että Perdita kerrankin voi istua koneen ääressä ja ihmetellä että mitäs
nyt tekisi. Jostain syystä Perdita ei enää saa iloa monista sellaisista
asioista, jotka ennen kiinnostivat häntä. Jostakin syystä ainut
netti-tekeminen, joka Perditaa nykysin liikuttaa, jota hän tarvitsee, on David Strathairnin kuvien katselu ja hänen haastattelujensa lukeminen.
Perditan
obsession alkujuuret ovat herkässä nuoressa iässä(9-11v). Tosin silloin
Perditalla ei vielä ollut nettiä, kiitos Merlinin, joten fanitus ei
päässyt kehittymään minnekään. Sitten kuitenkin tulivat satunnaiset
kohtaamiset Strathairnin leffojan kanssa. Aikaa kului, tuli
puolittainen-unohdus. Sitten tulikin Good Night, And Good Luck, ja
Perdita oli koukussa, pyristeli siinä kuin pieni kalan rääpäle kunnes Suuri Obsessia imaisi hänet kitaansa.
...erm,
että sellasta se sekoilee. Se tyyppi, joka on minä, mutta tuplasti
pahempi. Hullu harmittava haaveilija, haihattelija. Ahdistaa kamalasti
tämä liiallinen ihastuminen. Toisaalta se inspiroi kirjoittamista,
toisaalta vie hirveästi voimavarjoja kun mikään muu kuin tämä yksi
henkilö ei jaksa kiinnostaa tarpeeksi omassa elämässä. Kun pahan
obsession rinnalle laitetaan vielä itse-inho ja keski-masennus
niin ei hirveän hyvin mene. Kuitenkaan ei tunnu hirveän pahalta,
stressaa ja ahdistaa vain. Mutta ei sillä tavalla, että eläminen
oikeasti vaikeutuisi. Ehkä en jaksa siivota huonettani taas kuukausiin
enkä välittää ulkonäöstäni, paitsi stressata siitä kuinka hirveä se on,
mutta ei pahempaa. Suurin stressin aihe on YO-juhlien suunnittelu, se
ajatus että ne tulevat olemaan minun ainot juhlani jotenka niiden on
pakko onnistua.(pessimisti minussa aavistaa pahaa... pitäisi vaan
ajatella positiivisesti, auttaisiko se?) Minusta tuntuu, että kaikki
olisi paljon helpompaa jos hyväksyisin sen, että minun ei tarvitse
onnistua missään. Jos ei olisi mitään paineita, ei ehkä olisi niin
paljon ahdistusta ja stressiä. Ehkä joo. Toisaalta, jos en odottaisi
itseltäni mitään, enkä vaatisi mitään, niin enkö sitten olisi
luovuttanut ja vihaisin itseäni vielä enemmän? Problematica.
Suurin
ongelmani on, että välillä pysähdyn ajattelemaan ja silloin ajattelen
ihan liikaa. Harmi etten voi olla sellainen tyhjä, puhuva pää jona
monet minua varmasti pitävät. Miksi
sen pitää haluta asioita, hae keppi. Sää oot aina niin negatiivinen,
miks sää et voi olla ilone? Siks kun minä tarvitsen ne lääkkeet. Mitään
mömmöi sää et saa. ...Vanhempieni
mielestä se ei ole masennus, joka on iskenyt minuun tähän no ihan
sama-asenteen, se on vaan sitä kun minä olen aina niin negatiivinen.
Olen siis negatiivinen muuten vaan, koska olen kamala kusipää, vaikea
ihminen joka ei ihan vain uppiniskaisuudesta halua ajatella
positiivisesti. (-ikäänkuin haluaisin ajatella negatiivisesti, ihan
vaan koska mähaluun. Ja ajattelenko edes kuin pessimisti, vai olenko liian realistinen?)
Kamalan
seonnut sekä sekava selostus tämä, huomenna häpeän tätäkin. Tai en mie
tiedä, pitäähän nyt joskus saada purkaa älyttömiäkin asioita. Ja onko
asioissa paljonkaan älytöntä, vai tuntuuko hulluus vain
esitystavassani. Tyhmä lukihärö tyttö, kauheen altis vaikutteille ja
silleen. Voiko olla liian sarkastinen? George Clooney saattaa tietää,
hänellä on aivan samalaista huumoria kuin minulla, paitsi parempaa.
Muokkaus: Minä
perun sen, että tänään oli erityinen päivä, koska vuodatus vittuilikin.
No tulihan se sieltä. Hum, no ei tämä päivä ole mitenkään huono ollut,
päinvastoin olin kaverilla ja siellä oli hauskaa. Valitettavasti
ajatuksissa on se toinen kaveri, joka saattaa olla vihainen minulle. Ja
ne hemmetin YO:t.
Päivän biisi:
Johnny Cash: Hurt
...en suosittele herkästi itkeville.
sunnuntai, 23. huhtikuu 2006
Kommentit