Taas valveilla liian myöhään, vaikka viimeyönä sain nukutuksi vain viisi tuntia. Normisti tarvitsen seitsemän tuntia unta, vähintään. Yleensä nukun kymmenen tuntia tai pidempään ellei joku herätä. Johtuu varmaan masennuksesta tämä outo väsymyksen määrä, ja samalla kuitenkin kyvyttömyys nukahtaa uudelleen jos herään kesken unien. Nukkuminen ei ole hirveän miellyttävää kylläkään, aina typeriä painajaisia ja ne hyvätkin unet tuntuvat jälkikäteen kurjilta. Miksei voinut olla totta.

Tänään oli kummallinen päivä, kuuntelin äsken Led Zeppeliniä huoneessani. Istuin vain siellä kauan, yritin piirtää ja kirjoittaa. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Pysähdyin välissä katsomaan tavaroitani, kaivelin piironkilaatikoita ja ihmettelin mitä kaikkea sieltä löytyi. Tietyt kirjoitukset ja esineet tuntuivat oudon vierailta. Täytyy jossain vaiheessa tehdä suuri laatikkojen tyhjennys ja katsoa mitä kaikkea sieltä löytyykään.Viime vuonna löytyi kolme isoa jätesäkillistä roskaa. :D

Katsoin Blue Car leffan. Luulin, että se kertoisi ensi-sijaisesti tytöstä joka osallistuisi runokilpailuun ja löytäisi itsensä. Jotenkin kuvittelin, että se runokilpailu olisi ollut erittäin tärkeässä roolissa, tai edes itsen löytäminen, mutta loppujen lopuksi eipä ollutkaan. Päärooliin nousikin tytön vaikeat elämänkokemukset sekä hänen "suhteensa" David Strathairnin esittämään Austeriin. (-eikö nimi muuten muka viittaa kirjailija Paul Austeriin mitenkään? Hem..) Ihme kyllä, en osannut aavistaa tulevaa ja nyt tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi kun ajatus ala-ikäisen tytön ja Strathairnin Austerin suhteesta ei heti inhottanutkaan minua. Mutta ei kai se ihme ole, kun itse alaikäisenä usein ihastuin opettajiin.(johtui varmaan siitä että oppilaat lähinnä kiusasivat. Koin muut itseni ikäiset yleensä pelkästään uhaksi, eikä se ole vieläkään kokonaan loppunut. Minulla on jotain teini-fobiaa, eeh.)
...nyt seuraa spoilausta, watch out:

     Strathairnin hahmo oli aluksi aivan ihana, tuki oppilaansa(tytön) runonkirjoitusprosessia ja kaikkea, antoi oikeasti hyviä neuvoja. (no ainakin minun mielestäni. esim. että tytön aka Megin piti itse tajuta oli hänen runoutensa huonoa vai ei, opelta ei tullutkaan suoraa vastausta.) Sitten loppupuolella Auster kuitenkin paljastui teennäiseksi, erittäin manipuloivaksi mieheksi-joka-halusi-vain-saada-nätin-tytön-sänkyyn, kun taas tyttö taas (ilmeisesti?) olikin vain kaivannut isähahmoa ja siksi ihastunut Austeriin.(-ööh, logiikka? Miksi ne aina jauhaa tätä isä-juttua, ei se ole uskottavaa. Toinen motiivikin tosin oli Austerin valehteleminen.)

Runoilu jäi harmittavan taka-alalle, mutta toisaalta sitoi teeman yhteen purkamiskeinona. Se oli asia, jolla tyttö pystyi käsittelemään vaikeita kokemuksiaan.

Kaikenkaikkiaan keskinkertainen B-luokan elokuva, kuten odotin, mutta silti hirveän ajatuksia herättävä. Oli mielenkiintoista varsinkin "katsoa taaksepäin" ja tajua että ahaa, näinpä Auster manipuloi, en arvannutkaan vaikka se on ilmiselvää. Kiinnostava oli myöskin äiti-tytär suhde. Meg käytti äitinsä vaatteita -aikuistumis symboli.(kuten se, että Meg joutui huolehtimaan siskostaan ja käynään töissä, paljon aikuisvastuuta mutta ei kuitenkaan vapautta.)
 Tärkeintä leffassa oli tietenkin David Strathairn niin hyvännäköisenä. :) Hänellä oli usein se katse. Sellainen, jota ei oikein pysty selittämään. Mahdottoman syvää loistoa silmissä. Mistä ikinä löytyisi samanlainen upea mies? Upeita miehiä löytyy tietenkin, mutta ei toista David Strathairnia. Ihan hölmöähän tämä ihastuminen on, mutta en voi mitään. Nytkin tuntuu hirveän haikealta.

Well, you can always go deeper kuten Auster sanoi. x) Tekee mieli kirjoitella runoja, vaikka en osaa. Yritystä on ollut. Toisaalta eihän ikinä voi yrittää liikaa, ja epäonnistumisen pelon takia yrittämättä jättäminen ei käy.

Päivän biisi: