Allergia on kamalaa kidusta. Vihaan kesää yli kaiken. Huolimatta siitä, että olen syntynyt kesällä.(sepä selittääkin miksi elämäni on ollut niin vaikeaa tähän yhdeksääntoista vuoteen asti.) Kesässä pahinta minulle ovat liika aurinko(palan helposti), ötökät, koivu ja leppä siitepölyt, joista molemmat ovat kuulemma tänä vuonna erityisen pahat. Silti olen juossut ulkona, koska on ollut pakko. Nyt yritän pysytellä tulevat viikot sisällä, en lähde minnekään ellei ole ihan pakko. Paitsi että tekisi vieläkin mieli mennä katsomaan Capote. Ehkä jossain vaiheessa kituutan sinne. Mitään muita näkemisen arvoisia juttuja joita en olisi nähnyt ei sitten taidakaan mennä. Outoa kuinka yhdessä vaiheessa on hitosti hyviä leffoja, ja sitten yhtäkkiä kun olisi aikaa juosta leffassa –ei mitään. Voisin tietysti mennä katsomaan uusiksi vaikka The New Worldin. Sitten olenkin nähnyt kaikki tämän/viime vuoden lempparini kaksi kertaa. Ja varmaan täytyy mennä katsomaan myös Good Night, And Good Luck uusiksi. Syystä David Strathairn, en ole vieläkään "päässyt hänestä yli." Enkä edes halua päästä, mikään/kukaan muu ei inspiroi minua yhtä paljon.

…miksi aina rupean hölisemään leffoista, ym, kun pitäisi puhua jostain tietystä aiheesta ja vain siitä? Toisaalta en jaksa puhua enää kesästä. Haluan unohtaa koko kamalan vuodenajan.

Olen vähän apaattinen. Ei oikein edes huvita kirjoittaa mutta silti kirjoitan.

Edellinen merkintäni vaivaa minua. Ehkä minun ei pitäisi puhua naurettavasta henk.koht elämästäni yhtään mitään. Nyt jo olen vainoharhainen ja mietin että tajuaakohan se ja se että olen se ihminen. Toisaalta, mitä sitten jos tajuaa? En minä sentään täällä mitään hyper-häpeällistä itsestäni ole paljastanut… vielä. Tulevaisuudessa luvassa hirmuisia paljastuksia. Ikään kuin tylsässä elämässäni olisi niitä. Elämässäni on se vika, että siinä ei tapahdu juuri mitään hyviä asioita. Puolet ajasta vietän haaveilemalla todellisuuksista, joita ei ole olemassa. Normal? Ei niin että välittäisin normaalista, en ole hyvä sietämään tavallisuutta aka tylsyyttä.

Jossain hirmuisen sivistyneessä blogissa sanottiin että voivoi kun ihmiset eivät kirjoita blogeihinsa mitään sellaista joka voisi muitakin kiinnostaa. Tämä blogi on niin sitä. Mutta taidan silti jatkaa ja kirjoittaa tänne ihan mitä huvittaa, koska olen niin ikävä ihi-minen.

Kamalaa että tämän tekstin perusteella taidan vaikuttaa ilkeältä tai vähintäänkin aina-negatiiviselta, vaikka en nyt niin paljon kuitenkaan ole. Katson vain liikaa House-sarjaa, siinä kaikki. Sarjassa häärii siis "hyvä ihmistuntija, melko kamala ihminen" Gregory House.

Päivän biisi/video:

Kun mietin, millainen voisin olla ilman ahdistushäiriötä ja masennusta, heräsin siihen kuinka suuri ero olisi. Teininä olin koulukiusaamisesta huolimatta aika rohkea ja puhelias. (mistä minua haukuttiinkin. Siinä missä pojat saivat riehua, tyttöjen piti aina vain istua hiljaa.) Ylä-aste oli kamalaa, minulla ei ollut ihmisarvoa siinä koulussa. Piilottelin usein koulun takana. Siellä minut sentään jätettiin rauhaan, toisin kuin ala-asteella. Koulukiusaaminen ei ollut ainut asia joka teki tästä ajasta vaikeaa, vaan tietenkin myös "kapinateini-ikä." Vaikka kaikki oli perseestä, jotenkin silti jaksoin. Psykosomaattisia oireitakaan ei tainnut olla, en ainakaan muista. Teininä sain asioita aikaan, kirjoitin hulluna enkä erityisemmin pelännyt ihmisiä toisin kuin nyt. Kiusaamisen vaikutukset ovat tulleet esiin jälkikäteen, onneksi ei ennen koska silloin piti vain selviytyä.

Nykyinen minäni ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa ja julkisissa paikoissa. Psykosomaattisen eli psyykkisistä syistä johtuviin oireisiin kuuluu mm: pahoinvoinnin tunne ja alttius pyörtymiseen.(-pyörtyminen on suhteellisen uutta ja pahin oire.) Minulla on ahdistushäiriö + pakko-oirehäiriö ja siitä aiheutuva keskivaikea masennus. Elämäni ei ole sitä, mitä se voisi olla sen vuoksi että yhdeksän vuoden koulukiusaaminen pilkkoi minut pala palalta. Kiitos kiusaajille, terveisii ootte blogis. Ja varmasti aivan yhtä kypsymättömiä  tyhjäpäitä kuin silloin. Ehkä toisaalta on vain hyvä, että minua kiusattiin, sen vuoksi tunnen aina empatiaa muita ihmisiä kohtaan, ymmärrän ja pystyn täydellisesti samaistumaan muiden ihmisten tilanteisiin. (tai no, kiusaajieni kohdalla nämä eivät päde. Sorry, you don't coun't. ;)

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että olen päässyt niinkin pitkälle että pystyn: 1) tunnustamaan pakko-oire häriöni 2) puhumaan koulukiusaamis- jutuista 3) vääntämään outoa mustaa huumoria ko. asioista, en aina tosin. Kuitenkaan en pääse eroon ahdistuksesta ilman lääkitystä. Terapia ei toimi minulla, ja epäilen vahvasti toimiiko se kellään ihmisellä, jonka ajatuksia ei ole kovin helppoa manipuloida. Ehkä olen nyt kamala, mutta sitä terapia minusta hirveän usein on: manipulointia. Minulle psykologien vastaanotot ovat tehneet enemmän pahaa kuin hyvää, varsinkin kun psykologin tai psykiatrin omat näkemykset ovat olleet kamalan mustavalkoisia. (-Ja se uskomaton välinpitämättömyys. Kuinka joku menee auttamisen alalle, jos ei todellakaan pysty edes teeskentelemään että välittää, saati että oikeasti kuuntelisi?) Mutta en kokonaan kiellä etteikö terapiasta olisi apua. Joissakin tapauksissa siitä on paljon apua, joissakin ei. Pidän kenen tahansa ei-psykologin/psykiatrin kanssa käytävää myötätuntoista keskustelua aivan yhtä hyödyllisenä kuin "ammattiauttajien" kanssa puhumista. (tutkimuksetkin tämän osoittaneet.) Tätä näkemystä varmasti vastustavat monet, koska he haluavat tehdä mielen sairauksista ja häiriöistä jonkinlaisia mörköjä, jotka voi tappaa vain mystisesti terapia-istunnoissa. Ihan hyvä mielipide tämäkin tietyssä mielessä(joskus pelkkä puhuminen voi tosiaan auttaa), mutta henk. koht. en pidä siitä, että mielisairauksista yritetään tehdä jotakin muuta kuin sairauksia. Se ei ole hyväksi autettavalle eikä loppupeleissä auttajillekaan.

Huomenna TV:stä tulee Villi Joki jossa näyttelee mm. David Strathairn. Näin ky. leffan joskus 9-10-vuotiaana, ei mitenkään ihmeellinen, mutta tykkäsin Strathairnista. Katson tämän leffan uudestaan nyt. Hauskaa että näitä Strathairn leffoja alkaa tulemaan TV:stä sattumoisin juuri silloin kun minä häntä fanitan. Elämä on joskus kivaa. :) Mutta tämä pakkomielle on silti aika… eeh, no pakkomiellettä. Olen yrittänyt etsiä kuvia joissa Strathairn on kamalan näköinen jotta en enää pitäisi hänestä. Löysinkin kuvia joissa hän on vähemmän hottis, mutta ne ovat niitä joissa on hän nuorempana kera tyhmien viiksien tai partojen. (mikä siinä on että kauniit miehet peittävät naamansa parroilla?)
Erm, vähän hävettää kun käytän täällä sellaisia sanoja kuin "hottis/kuuminta hottia", vaikka inhoan niitä. Hauskaa, mutta kuka korvaa vahingot jollekin onnettomalle joka erehtyy lukemaan? Sitä paitsi kunnioitettavasta Strathairnista ei saisi sanoa että hän on "kuuminta hottia." x) Menenpä häpeämään häiriintyneisyyttäni hämärään nurkkaan.

Päivän biisi/video:

Tori Amos: Butterfly ...Tori silloin joskus ihan alku-aikoina! <3 Niin söpö ja kaunis ja kaikkea. Kaikkia hänen live-esiintymisiään katsoessa rupeaa itkettämään. Täytyy toisessa entryssä puhua siitä mitä Tori Amos merkitsee minulle, muuten tästä tulee liian pitkä. :)

Tänään oli kummallinen päivä, kuuntelin äsken Led Zeppeliniä huoneessani. Istuin vain siellä kauan, yritin piirtää ja kirjoittaa. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Pysähdyin välissä katsomaan tavaroitani, kaivelin piironkilaatikoita ja ihmettelin mitä kaikkea sieltä löytyi. Tietyt kirjoitukset ja esineet tuntuivat oudon vierailta. Täytyy jossain vaiheessa tehdä suuri laatikkojen tyhjennys ja katsoa mitä kaikkea sieltä löytyykään.Viime vuonna löytyi kolme isoa jätesäkillistä roskaa. :D

Katsoin Blue Car leffan. Luulin, että se kertoisi ensi-sijaisesti tytöstä joka osallistuisi runokilpailuun ja löytäisi itsensä. Jotenkin kuvittelin, että se runokilpailu olisi ollut erittäin tärkeässä roolissa, tai edes itsen löytäminen, mutta loppujen lopuksi eipä ollutkaan. Päärooliin nousikin tytön vaikeat elämänkokemukset sekä hänen "suhteensa" David Strathairnin esittämään Austeriin. (-eikö nimi muuten muka viittaa kirjailija Paul Austeriin mitenkään? Hem..) Ihme kyllä, en osannut aavistaa tulevaa ja nyt tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi kun ajatus ala-ikäisen tytön ja Strathairnin Austerin suhteesta ei heti inhottanutkaan minua. Mutta ei kai se ihme ole, kun itse alaikäisenä usein ihastuin opettajiin.(johtui varmaan siitä että oppilaat lähinnä kiusasivat. Koin muut itseni ikäiset yleensä pelkästään uhaksi, eikä se ole vieläkään kokonaan loppunut. Minulla on jotain teini-fobiaa, eeh.)
...nyt seuraa spoilausta, watch out:

     Strathairnin hahmo oli aluksi aivan ihana, tuki oppilaansa(tytön) runonkirjoitusprosessia ja kaikkea, antoi oikeasti hyviä neuvoja. (no ainakin minun mielestäni. esim. että tytön aka Megin piti itse tajuta oli hänen runoutensa huonoa vai ei, opelta ei tullutkaan suoraa vastausta.) Sitten loppupuolella Auster kuitenkin paljastui teennäiseksi, erittäin manipuloivaksi mieheksi-joka-halusi-vain-saada-nätin-tytön-sänkyyn, kun taas tyttö taas (ilmeisesti?) olikin vain kaivannut isähahmoa ja siksi ihastunut Austeriin.(-ööh, logiikka? Miksi ne aina jauhaa tätä isä-juttua, ei se ole uskottavaa. Toinen motiivikin tosin oli Austerin valehteleminen.)

Runoilu jäi harmittavan taka-alalle, mutta toisaalta sitoi teeman yhteen purkamiskeinona. Se oli asia, jolla tyttö pystyi käsittelemään vaikeita kokemuksiaan.

Kaikenkaikkiaan keskinkertainen B-luokan elokuva, kuten odotin, mutta silti hirveän ajatuksia herättävä. Oli mielenkiintoista varsinkin "katsoa taaksepäin" ja tajua että ahaa, näinpä Auster manipuloi, en arvannutkaan vaikka se on ilmiselvää. Kiinnostava oli myöskin äiti-tytär suhde. Meg käytti äitinsä vaatteita -aikuistumis symboli.(kuten se, että Meg joutui huolehtimaan siskostaan ja käynään töissä, paljon aikuisvastuuta mutta ei kuitenkaan vapautta.)
 Tärkeintä leffassa oli tietenkin David Strathairn niin hyvännäköisenä. :) Hänellä oli usein se katse. Sellainen, jota ei oikein pysty selittämään. Mahdottoman syvää loistoa silmissä. Mistä ikinä löytyisi samanlainen upea mies? Upeita miehiä löytyy tietenkin, mutta ei toista David Strathairnia. Ihan hölmöähän tämä ihastuminen on, mutta en voi mitään. Nytkin tuntuu hirveän haikealta.

Well, you can always go deeper kuten Auster sanoi. x) Tekee mieli kirjoitella runoja, vaikka en osaa. Yritystä on ollut. Toisaalta eihän ikinä voi yrittää liikaa, ja epäonnistumisen pelon takia yrittämättä jättäminen ei käy.

Päivän biisi:

Viimein tuli nähtyä Corpse Bride. En ole nauranut ikuisuuksiin yhtä paljon kuin tätä leffaa katsellessa. :D Loistavia pikku-vitsejä, hassuja hahmoja ja sanaleikkejä. Huumori on ehdottomasti tässä leffassa vahvinta nukke-animaation hengästyttävän täydellisyyden jälkeen. Niin, se animaatio… voi elämä, Perdita kuolasi ja katsoi kaikki mahdolliset extrat. Kun kasvan isoksi, haluan tehdä yhtä mielettömän täydellistä stop-motionia. Digi-paska ei pärjää loistavasti tehdylle aidolle animaatiolle ikinä, ei ulkonäössä eikä varsinkaan luontevuudessa ja taiteellisuudessa. (mutta myönnetään, tehosteissa digi on ok.) Muttah, vaikka CB näytti niin hyvältä, sisältö ei yltänyt samalla tasolle. Tarkoituksellisesti(?) ennalta-arvattava juoni oli turhan yksinkertainen. Mutta ehkä tällaiselle leffalla ihan riittävän hyvä, loppupuolta olisi silti voinut venyttää. Musiikki oli ihkua, ja kaikkein ihkuinta on se että säveltäjä Danny Elfman lauloi sen luurangon osan! *fanittaa* Vielä yksi hyvä puoli oli se, että Johnny Depp oli kerrankin siedettävässä muodossa. :)

Leffojen ja netin katselu on aiheuttanut sen, että en katso tarpeeksi TV:tä! Huomasin että David Strathairnin leffa Blue Car esitetään Canal plussalla kohta viimeistä kertaa(Torstaina)!! En tajua kuinka se on mennyt tähän asti minulta täysin ohi, en olisi huomannut ollenkaan jos en olisi katsonut "viimeiset esitykset" listaa. Onneksi katsoin, ja tästä lähtien pitää ruveta vahtimaan TV:tä tarkemmin. Se on tosin vähän vaikeaa, kun nyt jo seuraan useampaa sarjaa ja sekin tuottaa ongelmia. Rome-sarjan kohdalla luovutin, koska jäi liian monta jaksoa väliin. Odotan kunnes se ilmestyy neloselle.(pian, please?) Sama Mullan Alla kanssa, useampi jakso jäi väliin ja nyt pitää odottaa tuhat vuotta että viides kausi tulee kolmosellekin. Harmittaa vähän, koska tämä kausi vaikutti erityisen mielenkiintoiselta.

Oikeastaan en enää aktiivi-seuraa muita kuin Housea, The Daily Showta ja satunnaisesti Surface sarjaa, joka tosin on aivan perseestä. LOSTin ensimmäisen kauden olen jo nähnyt kokonaan dvd:ltä. On hauska seurata niiden ajatuksia, jotka eivät ole vielä nähneet ko. I kautta. Tietyillä on tiettyjä käsityksiä hahmoista, turhan ennakkoluuloisia sellaisia, ja ne tulevat ainakin hieman säröytymään. Enempää en sano. :) LOST on kyllä upea sarja, uusi Twin Peaks mielestäni. Voisi olla taiteellisesti vähän kunnianhimoisempi, mutta ei TP:kään aina sitä ollut. Tunnelmassa LOST tavoittaa vähän sitä samaa henkeä, mystisyyttä ja jännittävyyttä. Niitä pieniä erikoisuuksia myös, joita tulee toivottavasti enemmän. Sarjan ainoat huonot puoletkin näkyvät yksityiskohdissa: kökkö digi-jääkarhu, Sawyer-Kate-Jack kuvio. Muita en tähän hätään keksi, mutta saatan olla aika sokeutunut LOSTin suhteen. Olen jotenkin rakastunut niihin kaikkiin hahmoihin, tunnen sympatiaa jopa Shannonia kohtaan, ihme kyllä. Hän olisi silti se ainut hahmo, jonka kuolemaa en jäisi suremaan. Hahmoja, jotka eivät missään nimessä saa kuolla sen sijaan ovat kaikki muut, varsinkin: yhteiskuntafilosofin mukaan nimetty John Locke, Hurley, Sawyer, Sun & Jin. Jack on myöskin ihan kiva. Kate Austenista en osaa olla mitään mieltä, yhdessä vaiheessa en pitänyt hänestä ollenkaan. (jokin siinä näyttelijässä ärsytti. Ja tietenkin tuo, että sekä Sawyer että Jack kiinnostuivat hänestä, vähän tehdyllä tehtyä.) Charlie ja Claire ovat söpöjä, Sayidin järkevyys on mukavaa. Eäh, tykkään kaikista. Ärsyttävä tilanne, koska nyt jos joku menee kuolemaan, minä itken. Jos Locke kuolee, vajoan maan alle. Mutta ei hän onneksi kuole, piste.

Päivän biisi:

Danny Elfman: Edward Scissorhands Theme

Katsoin eilen The Abyss leffan. Yhtä pääosaa näyttelevä Ed Harris oli söpö, samoin avaruus-örkit. Ihan mukava, vaikka aika sokerinen loppupuolella. Enkä ymmärtänyt miksi joidenkin hahmojen piti olla niin juntteja-juntteja.(ja sen yhden niin yksinkertainen…) Tai ei hahmojen vaan sen dialogin. Kyllähän siinä juntti-vitsailussa tulee hahmojen luonnetta esiin, mutta tässä ei vaan toiminut. Kaikki eivät valitettavasti osaa kirjoittaa Tarantinon tasoista dialogia.(mutta kun, suurin osa ei edes yritä) Joka tapauksessa, ei mikään huono leffa. Jännittävä ja vedenalaista maailmaa on aina kiva katsella. Leffasta tuli mieleen, kuinka kamalaa on se että kaadamme mereen kaikkea paskaa. Sehän on meidän äitimme! Kaikki elämä on alkanut merestä, eikä ihmisellä tunnu olevan juurikaan kunnioitusta sitä kohtaan. =/ Onneksi joillakin on, ja he tekevät työtä meren suojelemisen eteen. Työ on kuitenkin kuin pisara meressä, mutta silti.

Päivän biisi:

David Strathairn, ylläri. Tämän hetken ainut suuri julkkis-ihastuksen kohteeni. Mielettömän upea, kaunis ja elegantti mies. (+ hirmu älykäs ja tupakoimaton!!!) Hypnoottiset silmät. <3

Joaquin Phoenix. Kauniit surusilmät.

Ralph Fiennes. Kaunis ja hauska ihminen, sekä ennen kaikkea loistava näyttelijä. Tykkään tästä kuvasta hirveästi, niin nätti.

Jake Gyllenhaal, hyvältä näyttää ja hauskalta kuulostaa. :) Parhaat poseeraukset tulevat häneltä.

Josh Holloway, parhaiten LOST:in Saywerina tunnettu. Kiva ulkonäkö ja hot aksentti! :)

Scott Cohen. Olen nähnyt hänet vain parissa leffassa, eli erittäin mieleenpainuva ilmestys. :)

Lucius Malfoy, kamala paskiainen mutta niin hyvältä näyttää. Luciusta näyttelevä Jason Isaacs on aivan minun tyyppiseni mies, tosi hauska ja hyvännäköinen, vaikka eniten hänen ulkomuotoaan fanitankin Luciuksena ollessaan. Loistavia ilmeitä, tässäkin kuvassa: "I see"(not that I give a shit.)  HP:t ovat hottiksia täynnä: Ralph, Jason sekä aina-vähän-pilvessä-Robert Pattison. :)

Jesse Spencer. Tykkään hänestä tosin lähinnä House sarjan Dr. Robert Chasena. Pretty little wombat! (eeh.. House sarjasta, Housen sanoin.)

Lopuksi myönnän, että Alice Cooper on kuuminta hottia, ja söpökin vielä:

…no niin, listaus alkoi menemään todel- öh, hiukan arveluttavalle puolelle.

Tasapuolisuuden vuoksi naisiakin:

Tori Amos. Maailman kaunein nainen, ulkoa ja sisältä. Torista on liikaakin hyviä kuvia, joten valitsin tämän erikoisimman.

Iih, söpö ja nätti Kate Winslet.

Björk. Ainutlaatuinen kuvaa hänen musiikkiaan ja ulkonäköön. <3

Lily Cole, huippumalli. Ulkonäkö on jotenkin nukkemainen ja "satuhahmomainen."(näytteleekin Alicea eli Liisaa Ihmemaassa Marilyn Mansonin leffassa.) Sellaisesta tyksään.

Päivän biisi:

Alice Cooper: Is It My Body

:)